Kesä kukkii pihalla – luottokukkani eivät pettäneet tälläkään kertaa

 

Otimme viime viikolla miehen kanssa varaslähdön kesälomalle ja teimme kuuden päivän roadtripin Sloveniaan ja Itävaltaan. Varsinaista lomaa joudumme odottelemaan vielä heinäkuulle, mutta “haukkasimme” siitä palan jo etukäteen. Yrittäjän vapaudessa on puolensa.
Reissu oli mielettömän upea! Kirjoitan siitä postauksen, kunhan saan käytyä kuvat lävitse ja työt hoidettua siihen malliin, että ehdin kirjottamaan pidemmän jutun – koska pitkähän siitä tulee, tiedän sen.
Aina, kun palaan matkalta kotiin, minua jännittää avata kodin ovi. Mitä, jos poissa ollessamme on sattunut vesivahinko, pakastin tai jääkaappi on hajonnut tai on käynyt murtovarkaita? Yksi jännityksen aihe ovat kasvit: ovatko ne säilyneet hengissä?
 
 
Vaan eipä hätää, kaikki oli kunnossa, kun palasimme. Jopa kukat näyttivät hyvinvoivilta, vaikka sää oli kuulemma ollut aurinkoinen eikä kukaan ollut kastellut kasveja poissa ollessamme. Pionikin, lempikukkani, oli puhjennut kukkaan. Toinen lempparini, alppiruusu, kukkikin jo ennen matkaamme.
 
Kesällä on paljon menemistä ja tulemista, ja kukat joutuvat selviämään välillä enemmän tai vähemmän itsekseen. Siksi koetan valita säänkestäviä kukkia, jotka eivät heti hätkähdä huonoissakaan olosuhteissa.
Tähtisilmiä on ollut meillä varmaan joka kesä. Ne aukeavat ja kukoistavat auringonpaisteessa ja sulkeutuvat pilvisellä säällä. Kastelu jää toisinaan väliin syystä tai toisesta, mutta tähtisilmä sietää hetkellistä kuivumista ja jopa pientä pakkasta.
 
 
 
Orvokit ovat yleensä ensimmäisiä kukkia, joita istutan kesän kynnyksellä ruukkuihin. Myös ne kestävät kylmää ja kukkivat ahkerasti niin aurinkoisella kuin puolivarjoisallakin paikalla. Olen leikannut pitkäksi venähtäneet orvokit alas jo tänä kesänä, mutta hyvin ne näyttävät taas kasvavan ja kehittelevän uusia kukkia.
 
 
Tarhaneilikka on yksi kestävimmistä kukista, mitä tiedän. Se kukkii ihan koko kesän, toukokuusta syyskuulle – ovatpa ne kukkineet takapihalla vielä lumenkin keskellä. Kukat sietävät hyvin sadetta ja kohtalaisesti hallaa eivätkä kokemukseni mukaan kuole pienessä kuivuudessakaan. 
 
Leikkaan neilikoita välillä maljakkoon, ja myös leikkokukkina ne kestävät käsittämättömän kauan.
 
 
Uusin tulokas takapihallamme on akileija, joka kukkii nyt kurjenpolvien kanssa ensimmäisenä kukkapenkissä. Tämä perenna on vanha, vanha, vähään tyytyväinen puu­tar­ha­ko­ris­te­kas­vi, jonka mummokin tietää. 
 
 
 
Toinen mummokukkani on pelargonia, joka myös tyytyy vähään, kukkii pitkään ja kestää kuivuuttakin. En ole varsinainen pelargoniafani – ehkä sain yliannoksen lapsena – mutta viime aikoina olen alkanut tykätä pelargoniasta.
 
 
 
Akileijan voi muuten leikata alas kukinnan jälkeen, ja se alkaa pian tehdä uu­sia, tuo­rei­ta leh­tiä. Jos kesä on pit­kä ja läm­min, aki­lei­ja saat­taa kuk­kia toi­sen ker­ran syk­syl­lä. Olisikohan tuohon tänä kesänä mahdollisuuksia?
Lämpöä ainakin riittää tällä hetkellä ja valoakin on näin keskikesän juhlan aikaan yötä myöten. Eilen pyöräilin keskellä yötä kotiin aivan haltioituneena ja huumaantuneena kesän kauneudesta.
Mutta nyt alan pikkuhiljaa laskeutua juhannuksen viettoon. Ohjelmassa on ainakin tanssit (tietysti), uimista ja veneilyä merellä.
Ihanaa juhannusta sinulle!
 
 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *