Voiko kiitollisuuden tunteeseen pakahtua?

 


Kauniit, tunteikkaat ja liikuttavat kevätjuhlat on nyt vietetty ja lapset pääsivät kirmaamaan ansaitsemalleen kesälomalle. Esikoisen synttärikin osui sopivasti lauantaille, joten juhlistimme sekä koulun päättäjäisiä että syntymäpäivää hänen toiveestaan kinuskikakulla.

 
Nuorimmainen asteli viimeisen kerran alakoulun ovesta sisään ja siirtyy syksyllä yläkouluun. Olen luottavaisin mielin, sillä lapsi on selvästikin valmis tähän isoon askeleeseen. Olen superonnellinen siitä, että hän pääsi hakemaansa painotettuun opetukseen – samaan kouluun, josta esikoinen sai lauantaina päättötodistuksen.
 
 
Olen monesta asiasta elämässäni kiitollinen, mutta harvasta asiasta niin ylpeä ja kiitollinen kuin lapsistani. Kevätjuhlissa kiitollisuus korostuu ja tuntuu, että pakahdun onneen. Kevätjuhliin on minulla aina liittynyt erityisen suuri tunnelataus, joka purkautuu viimeistään siinä vaiheessa, kun suvivirsi kajahtaa.
 
Lapset saivat jälleen valtavan hyvät todistukset. Niin hyvät, että liikutuin kyyneliin, vaikka minun pitäisi olla tottunut, kun huonoja ei ole koskaan tullut. Esikoinen palkittiin neljällä stipendillä ja kuopus sai stipendin ja Hymypoika-patsaan. Sekin liikutti minua: koulu noteerasi heidän uurastuksensa ja sen hyvän, mitä he olivat tehneet myös koulun hyväksi. Itselleni tärkeintä on, että lapset ovat terveitä ja tasapainoisia. Mutta voin sanoa rehellisesti, että iloitsen totta kai myös siitä, että lapsilla menee hyvin. Kukapa ei iloitsisi lapsensa onnistumisesta.
 
Olen viimeisen kolmen vuoden aikana ollut aika ajoin huolissani etenkin esikoiseni jaksamisesta. Hän on ”kaikessa mukana” ja on käyttänyt tuhansia tunteja koulun av-tiimin töissä, tapahtumissa ja projekteissa, äänentoistossa ja valaistussuunnittelussa, koulun johtokunnassa, oppilaskunnan hallituksessa ja ties missä. Lukuisia ovat ne viikot, kun on ollut jokin projekti meneillään, ja lapsi on lähtenyt aamulla koululle kasiksi ja tullut kotiin iltakymmenen jälkeen, välillä aivan silmät ristissä. 
 
Unet ovat vastuunkantajalla jääneet jokusenkin kerran luvattoman vähiin, koska on “pakko saada tämä valmiiksi”. Olen pelännyt, että kohta katkeaa kamelin selkä. Silti lapsi on hoitanut myös varsinaisen koulutyönsä ja kilpaurheiluharrastuksensa kiitettävästi, koskaan valittamatta.
 
 
Nuoret ovat uskomattoman vahvoja ja sitkeitä. On ollut upeaa seurata, miten inspiraatio kantaa ja kuinka valtavasti se antaa energiaa ja iloa. Ja miten upeasti nuoret tekevät yhteistyötä erilaisissa projekteissa, organisoivat ja jakavat vastuuta. Ja miten hauskaa heillä on töitä tehdessään! Siitä rennosta tekemisen meiningistä voisi moni aikuinen ottaa oppia. 
 
Tuntui nuorten puolesta hyvältä, kun aktiiviset toimijat, oma lapseni mukaan lukien, saivat kevätjuhlassa koululta tunnustusta ja myös rehtori kiitti heitä puheessaan. Sydäntä lämmitti, kun lapsi totesi, että ilman vanhempien tukea hän ei olisi onnistunut. Teini kiittää melko harvoin, joten tämän talletan visusti sydämeeni.
 
 
Kuopuksen käytöksessä puolestaan alkaa näkyä niin positiviisia (itsenäisyys, omatoimisuus, määrätietoisuus) kuin negatiivisiakin (jurotus, sulkeutuneisuus, kapinointi) merkkejä murrosiästä. Pohjimmiltaan hän on yhä se empaattinen, tunneälykäs ja avarasydäminen lapsi, joka hän on aina ollut. 
 
Tämä Hymypoika sai kevätjuhlapäivänä kiitosta siitä, että hän on koulussa hyvän hengen luoja: huomaavainen, iloinen, huumorintajuinen, auttaa kavereita ja huolehtii siitä, ettei ketään jätetä syrjään. Nämä arvot ovat itsellenikin tärkeitä, ja on ollut ilo huomata, että lapsi on omaksunut ne.
 
Inhoan leuhkimista, eikä tämän postauksen tarkoitus ole missään nimessä kerskailla. Mutta minusta meidän jokaisen on syytä olla ylpeitä ja kiitollisia lapsistamme, sillä jokainen lapsi on erityislaatuinen ja ihana omana itsenään.
 
 
Kiitollisuus on valtavan positiivinen olotila. Se kumpuaa jostakin syvältä ja syntyy siitä, kun huomaa ja arvostaa sitä, mitä itsellä on ja mikä elämässä on hyvää. Kiitollisuus luo tyytyväisyyttä ja luottamusta: on helpompaa olla optimistinen ja  uskoa tulevaisuuteen huolista ja murheista huolimatta. 
 
Joskus tuntuu, että kiireessä on vaikea nähdä olennaisinta. Mutta kun hidastaa askelta, keskittyy hetkeen, katselee ympärilleen ja tarkkailee elämäänsä, kummasti löytyy kiitollisuuden aiheita.
 
Hain juuri kuopukseni urheiluharrastuksen parista ja kysyin autossa häneltä, mistä hän on kiitollinen elämässään. En tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan tätä: ”Kaikesta”, murkkuikäinen vastasi. Voinko päätellä tästä, että autossani istuu melko lailla elämäänsä tyytyväinen miehenalku?
 
Toivon, että kaikilla koululaisilla on oikein ihana, rentouttava ja antoisa kesä!
 
 
 

 

0 Replies to “Voiko kiitollisuuden tunteeseen pakahtua?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *