Voihan viheliäiset voikukat. Aina niitä vain pukkaa takapihalle. Eipä tuo haittaisi, jos tykkäisin voikukista – joidenkin mielestähän ne ovat kauniita – tai jos olisin villiyrtteihin hurahtanut hortoilija ja käyttäisin voikukkia ruoanlaitossa. Eräs keittiömestari hehkutti juuri, kuinka upea raaka-aine voikukka on. Jotkut ranskalaiset jopa kasvattavat voikukkia ruoaksi. Ehkä pitäisi joskus kokeilla. Rasvaa, suolaa ja etikkaa vaan, niin jyrkemmätkin maut kuulemma kesyyntyvät.
Mutta toistaiseksi en ole tykästynyt voikukkiin ja haluan niistä eroon. Voikukkien kitkeminen pihalta on tähän asti ollut ihan loputon työsarka. Aina kun olen saanut suurimman osan kitkettyä, uusia pukkaa nurmikolle. Ehkä siksi, että juuret ovat niin sitkeästi kiinni, etten yleensä saa kiskottua voikukkia juurineen irti.
Tänä kesänä ryhdyin välineurheilijaksi ja napsin kaikki voikukat heti alkukesästä rikkaruohonpoistajalla. En ollut koskaan kuullutkaan moisesta vempaimesta ennen kuin kerran puutarhamyymälässä joku asiakas kyseli myyjältä ”voikukkapihtejä”. Heureka! Silläkö ne lähtevät? Halusin heti kokeilla, ja satuin saamaan pihdit lainaksi ystävältäni.
Nips-naps vaan, rikkaruohonpoistaja osoittautui varsin käteväksi. Työkalun terät tarttuvat voikukan juureen joka puolelta ja rikkaruoho nousee juurineen vipuvoimalla helposti ylös maasta. Työkalun varsi on pitkä, joten ei tarvitse kumarrella tai kyykkiä.
Ajattelin ensin, että voikukkia on pienellä pihallamme ehkä kymmenen ja niiden poistaminen käy joutuisasti. Homman edetessä silmä kuitenkin harjaantui ja voikukkia löytyi koko ajan lisää. Tuollakin on, ja tuolla, ja tuolla. Ne piiloutuvat hyvin nurmikon sekaan, kun ne eivät vielä kuki. Montakohan mahdoin poistaa? Ainakin 50.
Napsin pienetkin pois, sillä nuorena voikukat on helppo kitkeä. Vanhemmiten juuret ovat vahvemmat ja kitkeminen vaikeampaa. Työn jälkeen oli jonkin verran multapaakkuja pitkin nurmikkoa. Niitä ei oikein voi välttää, kun kiskoo voikukkia juurineen irti.
Pääsinkö voikukista eroon? Kitkemishommasta on kohta neljä viikkoa, eikä pihallamme kuki yksikään keltainen voikukka. Muutama pieni vihreä alku näkyi äsken, mutta napsaisin ne käsin pois. Luulisi, että voikukan siemeniä liitelisi pilvin pimein naapurista tai kauempaa ja iskostuisi pihaamme.
Ainoa keltainen kasvi, joka pihallamme nyt kukkii, on niittynätkelmä. Se on päätynyt meille läheiseltä niityltä. Niittynätkelmä koristaa pienenä ryppäänä nurmikkoa niin kivasti, etten raaski leikata sitä pois.
Ehkä tuo rikkaruohonpoistaja todella toimii, ainakin jonkin aikaa, ja pitää nurmikon voikukattomana. Katselin, että vehje maksaa kaupoissa noin 30 – 40 euroa. Pitäisiköhän ostaa omaksi? Voisihan sillä rapsia muitakin ei-toivottuja kasvivieraita kätevästi pois.
Pihallemme on eksynyt myös muutama harakankello. Tai ainakin luulen, että tuo yllä oleva kukka on harakankello. Korjatkaa, jos olen väärässä.
Koetan varjella kukkasia, kun leikkaan ruohoa. Minusta on mukavaa, että luonnonkasveja, siis muita kuin voikukkia, kotiutuu istutettujen kasvien joukkoon. Esimerkiksi valkovuokkoja kasvaa takapihallamme vuosi vuodelta enemmän, ja olen siitä pelkästään iloinen.
Kaunista heinäkuun alkua!
voi, minä olen luovuttanut taistelun voikukkia vastaan oikeastaan edes aloittamatta koko taistelua. Antaa rehottaa ja kaunistaa värillään. Kukkapenkeistä kitken kyllä pois, mutta menevät suoraan pupun heinäkippoon evääksi 😉
Ihanaa heinäkuuta kukkineen <3
Juu, minäkin olisin varmaan luovuttanut ilman noita "ihmepihtejä". Juurien kitkeminen kovasta maasta on ihan toivotonta. Mutta nyt silmä ihan lepää voikukattomalla takapihalla 🙂
Lämpöistä heinäkuuta, paljon auringonpaistetta ja kauniita kesäelämyksiä!
Olipas näppärän oloiset nuo ihmepihdit..tuntuu että noita voikukkia vastaan on ikuinen taistelu…hetkeksi kun saa pihan niistä puhtaaksi niin kohta taas rehottavat:)) Luonnon kukat on niin kauniita♥ Auringonpaistetta päivään!!
Kiitti kommentistasi! Ovat tosiaan näppärät nuo pihdit. Muut luonnonkukat saavat kyllä meilläkin rehottaa, voikukat vain haluan nyppiä pois.
Kivaa kesän jatkoa!