Vai oliko se jämähtämistä? Jämähtämisessä on negatiivinen sävy, kun taas kotoilusta puhutaan myönteiseen sävyyn. Niiden välinen raja lienee häilyvä.
Usein tuntuu siltä, että lähteminen keskeyttää jotakin. En malttaisi irrottautua siitä, mihin olen uppoutunut.
Muistan, kun lapset olivat pieniä, siirtyminen asiasta, tilanteesta tai paikasta toiseen oli heille välillä todella haastavaa. Lapsi elää hetkessä ja nauttii täysillä leikeistään ja muista touhuistaan – kunnes tulee aikuinen, joka sanoo, että täytyy lähteä syömään, pesulle, nukkumaan, päiväkotiin, parturiin, ties mihin. Onko pakko? Ymmärrän lapsia tässä asiassa niin hyvin.
Joskus mietin, mikä siinä lähtemisessä on niin vaikeaa. Pitäisi vaihtaa vaatteet, meikata, lähteä tiettyyn aikaan, ajella jonnekin kauemmas, miettiä fiksu reitti. Ja saako sinne auton parkkiin? Vai menisinkö julkisilla? Keitähän sinne tulee? Vaikuttaa kyllä tosi mielenkiintoiselta, mutta menee hirveästi aikaa ja vaivaa. Onko se sen arvoista? Haluan, mutta en halua. Ja siinä pähkäilyssä menee helposti tovi.
Silti minun on aina helppo lähteä esimerkiksi treenaamaan. Olen buukannut itselleni yhdeksi illaksi zumbaa, toiseksi pallopilatesta, kolmanneksi corea, neljänneksi lattareita tai love to dancea. Kuntosalille voin mennä jonakin päivänä siinä välissä.
Selvää on, että en tarvitse niin paljon menoa ja virikkeitä kuin nuorempana. Varsinkin, kun virikkeitä tuntuu riittävän arkikuvioissakin yllin kyllin. Tarvitsen normihässäkän vastapainoksi myös rauhaa ja aikaa luovuudelle.
Tähän harmonian tarpeeseen liittyy jollakin tavalla myös se, että tykkään sisustaa kotia lempeillä luonnonmateriaaleilla ja maanläheisillä väreillä. Tämä pätee enenevässä määrin myös esimerkiksi vaatteisiin. Sisustus- ja vaatemakuni alkavatkin lähentyä toisiaan uhkaavasti!
Kohta voin käyttää vaatteita sisustukseen ja sisustustekstiilejä vaatteiksi. Juuri nyt olen hulluna merinovillaisiin neuleisiin ja villamattoihin, mutta myös pellavaisiin puseroihin, pyyhkeisiin ja lakanoihin.
Kotoilu vetää ajoittain voimakkaasti puoleensa – varsinkin, kun keksin kotiympyröissäkin loputtomasti jotakin, mitä laittaa, tehdä, kunnostaa, sisustaa, tuunata. Aina on jotakin kesken, ja välillä se on suoraan sanottuna vähän rasittavaakin. Voisiko joskus vain olla ilman, että innostuu tulenpalavasti?
En tarkoita, että haluaisin aina olla kotona. Minun on päästävä tuulettumaan, sopivan usein.
Ehkä olen oppinut kuuntelemaan itseäni paremmin. Tiedän, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsen. Jos se on omaa rauhaa ja perheen kanssa olemista, en lähde, vaan valitsen kodin. Jos tarvitsen jotain muuta, voin lähteä. Mutta ei ole pakko.