Jokaisella meistä on varmasti asioita, jotka tekevät kesästä kesän ja joita ilman kesä ei tunnu kesältä. Minulla sellaisia ovat uiminen ja tanssiminen. Kun joitakin viikkoja sitten ajelin läpi kauniin kesäyön ja pääsin ensimmäisen kerran tänä kesänä lavatansseihin piinallisen korona-ajan jälkeen, olin onnesta soikeana kuin lehmät laidunajan alkaessa.
Kirmasin lavalla onnellisena ympäri lattiaa ja huokailin vain, miten ihanaa olla tanssimassa, miten ihanaa nähdä tanssikavereita, miten ihanaa nauttia tanssilavan tunnelmasta, miten ihanaa tanssia jokainen askel tangoa, valssia, humppaa, buggaa, fuskua, salsaa, sambaa, kaikkea. Nautin joka solullani ja askel nousi kevyesti. Me tanssijat puhumme usein ”tanssitaivaasta” silloin, kun ilta on erityisen onnistunut ja olo on kuin huumaantunut vielä seuraavana päivänäkin. Nyt tunsin olevani tanssitaivaassa.
Hipsuttelin valoisassa kesäyössä kotiin ja leijuin onnellisena suihkuun ja keittiöön syömään yöpalaa. Aamulla pääni oli yhä pilvissä, vaikka jalat alkoivat pikkuhiljaa laskeutua maahan.
Tuon ensimmäisen kerran jälkeen olen käynyt tanssimassa jo monen monta kertaa. Kesä tuntuu nyt kesältä.
Käyn tanssimassa myös talvisin, mutta kesälavoilla on erityinen, taianomainen tunnelmansa, jota rakastan. Tänä kesänä odotin lavojen aukeamista ja tanssimaan pääsyä erityisen malttamattomana, koska en ollut päässyt koronatilanteen takia tanssimaan melkein vuoteen.
Tai olinhan minä tanssinut soolotansseja lattaritunneilla. Mutta vaikka yksin ryhmässä tanssiminen lievitti tanssinkaipuutani jonkin verran, se ei voinut mitenkään korvata paritanssia, joka on aivan oma, huikea maailmansa. Hurahdin ja humpsahdin sinne 25 vuotta sitten ja sillä tiellä olen yhä, varmasti hamaan tulevaisuuteen. Vain lajit, joista kulloinkin olen ollut eniten innostunut ja joita olen treenannut, ovat matkan varrella vaihtuneet.
Ja vaikka mitä lajeja ikinä treenaisin, olen pohjimmiltani lavatanssija – tunnelman, tunteiden kirjon, tanssin vaihtelevuuden, jalan alle menevän musiikin, raittiin, reippaan ja hyvän yhteishengen, tanssikaverien ja kesäöiden taian takia.
Kuvassa näkyvät lattarikengät ovat muuten silmänlumetta. Lavatansseissa en ikinä käytä korkkareita. Siellä mennään matalakantaisilla tanssitossuilla, joilla pääsee lujaa ja jaksaa koko illan, ja juodaan paljon vettä. Tanssinharrastajien suosimilla lavoilla meno on vauhdikasta ja hiki tulee helposti.
Kun korona-aika alkoi ja sosiaalista elämää rajoitettiin, luulin aluksi, etten kestäisi tanssimattomuutta. Mutta minä kestin, omaksi ja muiden yllätykseksi, sen voimalla, että jonakin päivänä pääsemme taas tanssimaan. Keksin tanssin tilalle muuta tekemistä, kuten kodin remppaamista ja sain rempattua pikkuvessan, kylpyhuoneen ja saunan. Se oli hauskaa mutta silti tuntui kuin osa minusta olisi kuollut, tai ainakin nukuksissa. En ollut kokonainen oma itseni, vaan vähän vaisumpi versio itsestäni.
Piilotin tanssinhaluni ja -tarpeeni mutta eihän se mihinkään kadonnut. Sieltä se pullahti ulos valtoimenaan, kun ensimmäiset kesälavat aukesivat. Minua ei pidätellyt mikään, ei edes hikinen helle. Mieskin ymmärtää tanssinhimoni ja totesi vain, että se on menoa nyt.
Niin ja se toinen kesälempparini, uiminen. Lapsuuden kesinä maalla puljasimme vedessä päivät pääksytysten ja yhä vieläkin minun on ihan pakko päästä järveen tai mereen viilentymään ja nauttimaan luonnonveden lempeästä sylistä usein tai vaikka joka päivä – ja joskus yölläkin. On nimittäin ihan mieletön elämys pulahtaa tanssien jälkeen peilityyneen järveen, huuhtoa hiet tiehensä ja nauttia yön hiljaisuudesta, valosta, rauhasta ja kauneudesta.
Mitikä asiat tekevät sinun kesästäsi kesän?
