Lapsi muutti kotoa – äidille ottaa koville

Tämä viikko on ollut tunteikas ja haikea. Vanhin lapsemme muutti opiskelemaan – ei onneksi kauas, mutta pois kotoa ja omilleen. Enää en näe häntä joka päivä enkä tiedä, mitä hän touhuilee ja mitä hänelle kuuluu.

Kotona tuntuu oudon tyhjältä ja oloni on ollut haikea, varsinkin ensimmäisinä muuton jälkeisinä päivinä. En voinut välttyä liikutuksen kyyneliltäkään, mutta itkeä tirautin salaa niin, että vain nuorin lapsi näki.

Aluksi ihmettelin, miksi eteisessä on niin vähän kenkiä ja mihin yksi pyöräilykypärä on kadonnut. Oli vaikeaa muistaa kattaa pöytään yksi lautanen vähemmän. Mietin, kenelle nyt ostan banaaneja välipalaksi ja keneltä pyydän tietokoneapua.

Aluksi tuntui kuin itsestäni puuttuisi palanen. Tämä lapsi teki minusta äidin ja kasvatti minua ihmisenä valtavasti. Olemme asuneet yhdessä 19 vuotta ja kaipaan sitä iloa, energiaa ja viisautta, jota ihana, fiksu esikoisemme on tähän perheeseen tuonut. Menee varmasti hetki, että totun, ja me kaikki totumme.

Mutta elämä menee eteenpäin ja on aika päästää irti. Olen ylpeä siitä, että lapseni osaa ja uskaltaa itsenäistyä ja tietää, mitä tahtoo elämässään tehdä. On ollut ihanaa katsoa, kuinka innoissaan nuori on oman, itsenäisen elämän alkamisesta ja millaisella tarmolla hän on kaikkea hoitanut.

Hikisen helteinen muuttopäivä jää haikeudestaan huolimatta mieleeni iloisena, touhukkaana ja onnellisena. Kaikki sujui jouhevasti ja hyvässä yhteishengessä. Tuntui hyvältä saada auttaa lasta itsenäisen elämän alkuun. Lapsi oli suunnitellut ja järjestänyt muuton mallikkaasti, pakkasi, tyhjensi kaapit, purki tarvittavat huonekalut, vuokrasi pakettiauton ja värväsi isänsä kuskiksi. Vain muuttolaatikoita hän ei muistanut varata etukäteen ja meidän piti käydä muuttoa edeltävänä iltana ostamassa niitä Ikeasta.

Kävimme eilen kuopuksen kanssa esikoisen luona kylässä ja veimme hänelle joitakin puuttuneita tavaroita. Hän oli järjestänyt kaiken paikoilleen, kasannut sähkötyöpöydän, ostanut ruokaa jääkaapin täyteen ja pessyt jopa pyykkiä pyykkituvassa. Asunto näytti tosi viihtyisältä ja kodikkaalta ja poika näytti kotiutuneen hyvin, touhusi innoissaan ja kertoi kuulumisia. Minulle tuli iloinen ja huojentunut olo. Nyt voin taas nauttia kesästä hyvillä mielin.

Luotan täysillä siihen, että lapsi pärjää omillaan – vaikka olenkin aina valmis auttamaan ja kuuntelemaan, jos hän sitä kaipaa. Koetan kohdella nuorta tasavertaisena aikuisena ja antaa hänelle tilaa. En halua olla mikään hössöttävä, kaikkeen puuttuva kanaemo. Vaikka asumme eri osoitteissa, olemme yhä äiti ja lapsi eikä rakkauden määrä ole vähentynyt mihinkään. Olen onnellinen siitä, että meillä on läheiset välit ja lapsi tietää, kuinka paljon häntä rakastan, nyt ja aina.

Minunkin on aika katsoa eteenpäin ja aloittaa uusi elämänvaihe. Olen luonteeltani sellainen, että sopeudun uusiin tilanteisiin suht nopeasti. Keksin kyllä tekemistä ja mielenkiinnon kohteita. Itsenäistyneelle nuorelle on varmasti helpotus nähdä, että vanhemmillakin on oma elämä. Ja onhan minulla vielä kuopus kotona tovin, hänkin yhtä ihana lapsi.

Myöhemmin kesän lopulla pääsimme vihdoin juhlimaan koronan takia viivästyneitä esikoisen ylioppilasjuhlia. Täältä voit lukea vinkkejäni pienimuotoisen juhlan järjestemiseen. Selvisin juhlien järjestelyistä tällä kerralla ihmeen vähällä stressillä.