Nyt löytyi kadonnut hiihtoinnostus, vuosien tauon jälkeen!

Kaivoin viime viikolla sukset, sauvat ja monot varastosta ja lähdin ladulle – kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Hiihtäminen oli ja on ihan mielettömän kivaa! Olen käynyt ladulla jo monen monta kertaa.

Nyt tuntuu käsittämättömältä, miksi olin niin kauan hiihtämättä. Ja hiihtämisellä tarkoitan tässä nimenomaan murtomaahiihtoa. Minähän tykkään liikkua ­– tanssin, jumppaan, lenkkeilen, pyöräilen, uin, käyn salilla – joten laiskuudesta tai huonosta kunnosta ei ollut kyse.

Tai ehkä laiskuudeksi voi laskea sen, että en viitsi enkä halua ajaa autolla hiihtämään. Jos hiihdän, niin ladulle pitää päästä suoraan kotinurkilta. Lumettomina tai vähälumisina talvina se ei ole onnistunut, mutta nyt onnistuu. Täällä eteläisessä Suomessakin on lunta yllin kyllin ja hyvin hoidettuja latuja risteilee ympäriinsä. Nappaan vain sukset ja sauvat kainaloon, taaperran muutaman sata metriä polkua pitkin ja olen laduilla.

Lapsena ja nuorena hiihdin talvisin ahkerasti, useimmiten 100-150 kilometriä viikossa (!) Silloin lunta oli joka talvi ja paljon, ainakin Hämeessä, jossa asuin. Tykkäsin hiihtämisestä, mutta kilpailuhenkisyys toi siihen ikävähköä suorittamisen makua.

Meidän piti nimittäin kerätä hiihtokilometrejä ja merkata ne koulusta saatuun hiihtokorttiin. Säntäsin hiihtämään joka päivä koulun jälkeen ja viikonloppuisinkin kiiruhdin heti herättyäni katsomaan lämpömittarista, paljonko on pakkasta ja pääseekö hiihtämään. Oli ihan pakko saada yhtä monta hiihtokilometriä kuin siskot, mieluummin enemmän. Se oli aika stressaavaa.

Aikuisenakin suoritin hiihtolenkkejä vielä pitkään. Mutta tauko teki hyvää ja nykyään osaan nauttia hiihtämisestä. En laske kilometrejä enkä edes tiedä, paljonko minäkin päivänä hiihdän. Hiihtelen fiiliksen mukaan, useimmiten reilun tunnin verran, välillä reippaammin välillä vähän rauhallisemmin.

Nautin talvisesta luonnosta, hapekkaasta ilmasta ja vauhdin ja vapauden hurmasta hyvin luistavilla laduilla. Tuntuu hyvältä, kun koko keho päästä varpaisiin saa liikettä. Hiihtämisen jälkeen on reipas ja samalla ihanan raukea olo ja veri kiertää koko kropassa. On lämmin, hikinen olo ja naamakin punoittaa, mutta sehän on vain positiivista.

Olen iloinen siitä, että juuri tästä talvesta tuli luminen ja upea, sillä jatkuva koronakotoilu alkaa pikkuhiljaa rassata ja kiristää hermoja. Tuntuu, että kaikki viikonpäivät ovat samanlaisia ja viikot yhtä samaa puuroa, kun mitään isompaa tai pienempää irtiottoa ei voi tehdä. Olemme kyllä tehneet monta remonttia, mutta nekin tietysti kotona: maalanneet vessan kaakeliseinät ja -lattian, vahanneet saunan vaaleaksi, maalanneet kylppärin mäntypaneelikaton valkoiseksi, rakentaneet näkösuojan terassille ja avartaneet olohuoneen ja työhuoneen oviaukkoa.

Pääni hajoaisi, jos en pääsisi ulos ja liikkumaan ja edes jollakin tavalla palautumaan ja virkistymään. Hiihtäminen tuulettaa kivasti päätä ja ajatuksia ja tarjoaa tervetullutta maisemanvaihtoa. Toisinaan tuntuu kuin olisin lomalla jossakin hiihtokeskuksessa, kun pääsen kotiovelta hiihtämään, ladut ovat huippukunnossa ja maisemat melkein yhtä hienoja kuin Lapissa. Miten ihmeessä ihmiset selviävät korona-ajasta keski-Euroopan kaupungeissa, joissa ei pääse luontoon?

Ostin nykyisen suksipakettini joskus yhdeksän vuotta sitten ja se maksoi omasta mielestäni ihan liikaa. Mutta nyt kiitän itseäni siitä, että tulin hankkineeksi kunnolliset välineet. Huonoilla välineillä hiihtäminen on yhtä tuskaa, siitäkin on kokemusta. Sukseni ovat siinä mielessä vanhanaikaiset, että niitä pitää voidella. Vähintään pitovoidetta pitää lisätä, luistoa sen sijaan on yleensä tarpeeksi ilmankin.  Jos nyt menisin suksikauppaan, ostaisin varmaan karvapohjasukset. Olisi hiihtämään lähtö vielä helpompaa, kun voitelun voisi jättää väliin.

Oletko sinä hiihdellyt tänä talvena?

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *